Esitän tässä kirjoituksessani näkökohtia Suomen perintölainsäädännön ja perintöverotuksen ongelmista niin kuin ne näen – osaksi tässä kirjoituksessa selostamieni omakohtaisten kokemusteni, osaksi muuten tekemieni havaintojen pohjalta. Esitän ongelmiin myös yksinkertaisia ratkaisuehdotuksia.
Välttääkseni lakitekstin lainaamista oletan perintökaaren pääperiaatteiden olevan lukijalle tuttuja.
Kertoessani sukulaisistani ja omista perimyksistäni jätän nimet, suhteelliset perintöosuudet ja euromäärät mainitsematta – ne ovat varsinaisen asian kannalta epäoleellisia eivätkä tosiaankaan kuulu kaikille lukijoille.
Kaikki tätä lukevat tuttunikaan eivät tiedä henkilöhistoriani erästä erikoista piirrettä. Minä näet olen adoptiolapsi. Sillä tosiasialla on yllättävä vaikutus perimisoikeuksiini.
Adoptiota koskeva lainsäädäntö on Suomen itsenäisyyden aikana muuttunut moneen kertaan. Aiemmin laki puhui lapseksi ottamisesta, ottolapsista ja ottovanhemmista eikä asettanut ottolasta täydellisesti vanhemman oman lapsen asemaan. Nykyisessä, 1. heinäkuuta 2012 voimaan astuneessa adoptiolaissa säädetään:
18 §: Kun adoptio on vahvistettu, adoptiolasta pidetään adoptiovanhempien eikä aikaisempien vanhempien lapsena, jollei erikseen muuta säädetä tai adoption luonteesta muuta johdu.
Nykyinen laki siis katkaisee täydellisesti lapsen yhteyden alkuperäiseen sukuunsa. Aiemmin ei näin ollut. Nykyisen lain siirtymäsäädös
99 §: Jos tuomioistuin on ennen 1 päivää tammikuuta 1980 antanut suostumuksen ottolapsen ottamiseen, adoptioon sovelletaan silloin voimassa olleita säännöksiä, jollei jäljempänä toisin säädetä.
jättää esimerkiksi minun adoptioni sen vahvistamisen aikaan voimassa olleen lain mukaiseksi, ja niin myös perimisoikeuteni. Laki olisi antanut minulle mahdollisuuden hakea tuomioistuimelta vahvistusta, että adoptiooni sovelletaan uuden lain säännöksiä, mutta sitä minä en hakenut. En suinkaan lain muuttuessa haikaillut perintöä biologiselta suvultani, jota en silloin edes yhtään tuntenut, koin vain muutoksenhaun tarpeettomaksi.
Näin siis minulla säilyi oikeus periä biologiseet vanhempani ja muut sukulaiseni perintökaaren mukaisesti. Toisaalta minulla oli perimisoikeus myös adoptiovanhempiini, ja olenhan minä heiltä perintöä saanutkin (jälkimmäisenä kuolleen adoptioisäni perinnön saivat lapseni, koska kieltäydyin perinnöstä, jota en siinä elämänvaiheessani enää tarvinnut).
Tähän mennessä kerrottu antaisi ymmärtää, että lain mukaan olisin voinut saada tuplaperinnöt. Ihan niin ei ole suinkaan tapahtunut. Aika pieneksi se teoreettinen etu jäi, ja sen realisoimisessa kului yli 22 vuotta. Tätä kirjoittaessanikaan se ei ole vielä lopullisessa päätöksessään.
Tässä välissä lienee paikallaan todeta, että olen täysin kotimainen adoptiotapaus, noin vuoden ikäisenä lastenkodista adoptoitu. Saan olla kiitollinen adoptiovanhemmilleni heiltä saamastani hyvästä kasvatuksesta ja huolenpidosta, elämästäni hyvästä elämästä. Taustastani olen ollut tietoinen alle kouluikäisenä, sitä ei ole minulta salattu, mutta mitään kontaktia biologisiin sukulaisiini minulla ei ollut enkä siihen pyrkinytkään – ennen äitini kuolemaa, jolloin olin 43-vuotias.
Sen perusteella, mitä olen saanut tietää biologisen äitini elämästä, voin sanoa, että lapsensa adoptioon luovuttaminen oli häneltä hyvin perusteltu, lapsen edun mukainen teko. Todennäköisenä pidettyä biologista isääni taasen en ole koskaan ajatellutkaan tavata vaikka nimen olen kuullut. Tämä hunsvotti nimittäin hylkäsi morsiamensa kuultuaan, että tämä oli raskaana, eikä ole koskaan tunnustanut isyyttään. Eikä tietenkään olisi mitenkään osallistunut lapsen elättämiseen.
Biologinen äitini kuului viisijäseniseen sisarussarjaan. Seuraavassa luettelossa mainitsen sisarukset syntymäjärjestyksessä.
- täti 1 kuoli 2017 92-vuotiaana, avioliitto, useita lapsia;
- täti 2 kuoli 2024 97-vuotiaana, ei avioliittoa, ei lapsia;
- täti 3 kuoli 1996 67-vuotiaana, ei avioliittoa, ei lapsia;
- eno kuoli 2009 77-vuotiaana, avioliitto, ei lapsia;
- äitini kuoli 2002 64-vuotiaana, avioliitto, toinen lapsi (velipuoleni)
kuoli nuorena.
Biologisen äitini kuoltua sain yllättäen kutsun hänen perunkirjoitukseensa. Sinnehän minä menin, ja tapasin siellä ensimmäistä kertaa pikkulasta vanhempana biologisia sukulaisiani: kaksi tätiä, enon ja serkun, jonka hyväksi äitini, todennäköisesti tietämättömänä perimisoikeudestani, oli tehnyt testamenttinsa. Perunkirjoituksessa hyväksyin testamentin mutta vaadin lakiosani, joten sain perintönä puolet äidin jäämistöstä.
Suoraan äidiltäni en saanut perintönä juuri mitään; sitä on kertynyt nimenomaan osuuksina lapsettomien sisarusten jättämistä perinnöistä. Vähäistä merkitystä oli pienellä sukutilalla, joka oli enon käytössä kesämökkinä. Vähän enemmän merkitystä on tätien 2 ja 3 yhdessä hankkimalla asunto-osakkeella. Tädin 3 kuoltua täti 2:lla oli keskinäisen testamentin nojalla asunnon hallintaoikeus, ja vasta hänen kuoltua sisarussarjan viimeisenä asunto-osakkeen realisointi täti 3:n perinnön jakamiseksi tuli mahdolliseksi.
Testamentit ja avio-oikeudet ovat monin tavoin olleet sotkemassa sisarussarjan perintöasioita.
Edellä mainittu tätien 2 ja 3 keskinäinen testamentti oli todennäköisesti verotussyistä laadittu vain omaisuuden hallintaoikeuden ensiksi kuolevan jälkeen toiselle myöntäväksi. Heille tarkoituksenmukaisempi testamentin muoto olisi ilmeisesti ollut omistusoikeustestamentti, varsinkin ottaen huomioon tädin 2 pitkäikäisyyden: yhteisenä hankitun asunnon hallinta kesti melkein 28 vuotta, jona aikana perinnönsaajina olevat sisarukset jälkeläisineen eivät voineet jakaa täti 3:n perintöä tädin 2 eläessä ikään kuin yksin omistamassaan asunnossa.
Sekä äidillä että enolla oli kuollessaan tuskin lainkaan muuta omaisuutta kuin osuudet vanhempiensa pienestä mökistä ja sisarensa (täti 3) jakamattomasta kuolinpesästä. Kummallakaan ei ollut avioehtoa, vaikka olisi kannattanut olla nimenomaan sellainen ehto, joka rajaa perintönä saadun omaisuuden avio-oikeuden ulkopuolelle.
Äidillä ja puolisollaan oli keskinäinen omistusoikeustestamentti, jossa kummallekin oli määrätty toissijaiset perijät omasta suvustaan. Perunkirjoituksessa tapaamani serkku oli kyseinen toissijainen perijä. Kuten jo sanoin, testamenttia laatiessaan äitini todennäköisesti ei tiennyt perimisoikeudestani tai ei ehkä muistanut synnyttämäänsä lasta lainkaan, ei ainakaan tiennyt, olinko edes elossa.
Äidin puoliso kuoli ensin, joten testamentin mukaan äiti peri hänet. Hänenkin kuoltua puolison testamenttiperijä olisi saanut avio-oikeuden nojalla perintönä osuudet mökistä ja asunto-osakkeesta. Hän otti kuitenkin yhteyttä minuun ja tarjosi perintöosuutensa myyntiä, koska ei katsonut perinnön kuuluvan itselleen. Tekemämme kauppa kolminkertaisti perintöni sijoituksella, jonka olen saava moninkertaisena takaisin. Voin sanoa tehneeni silloin elämäni parhaan kaupan.
Avioehdon puuttumisen takia enon puoliso sai enon kuoltua perintönä osuudet mökistä ja asunto-osakkeesta. Mökki ehdittiin sentään myydä ennen hänen kuolemaansa (minäkin olin yksi myyjistä), mutta täti 3:n kuolinpesästä eli siitä asunto-osakkeesta hänen sisarensa jälkeläisineen saivat pieniä ja pienen pieniä osuuksia.
Sisarussarjan viimeisenä kuollut täti 2 oli tehnyt testamenttinsa. Häneltä minä en saanut perintöä, mikä olikin täysin odotettua.
Varsinainen ongelma perinnönjättäjän lapsettomuus on tietenkin silloin, kun hänen vanhempansa ja isovanhempansa ovat kuolleet eikä hänellä ole elossa olevia sisaruksia eikä näiden rintaperillisiä. Tällaiseen tilanteeseen pitäisi varautua testamentilla, jottei perintö menisi valtiolle.
Jos lapsettoman vainajan vanhemmat ovat kuolleet ja häneltä jäi elossa olevia sisaruksia tai heidän jälkeläisiään, nämä perivät vainajan. Joissakin tapauksissa näitä perillisiä on paljon, voi olla kymmeniäkin. Perillisten paljous vaikeuttaa kuolinpesän hallintoa ja pesän jakamista etenkin, jos heistä jotkut ovat vaikeasti tavoitettavissa tai edunvalvonnassa tai jos vaan ovat jostakin syystä yhteistyöhaluttomia antamaan pesän omaisuuden hallintaa ja realisointia varten tarvittavia valtuutuksia, jotka pitäisi saada kaikilta kuolinpesän osakkailta.
Kummasti vaan lapsettomalla perinnönjättäjällä on usein monta sisarusta ja näillä lapsia ja lapsenlapsia. Näin oli asia äidin sisarussarjan kolmella lapsettomalla sekä äidin puolisolla ja enon puolisolla. Järkevästi toimivan lapsettoman henkilön pitäisi oikeastaan aina tehdä testamentti helpottaakseen omaisuutensa jakamista kuolemansa jälkeen.
Suvun omaisuuden siirtymistä avioliittojen kautta suvun ulkopuolelle pidetään usein epätoivottavana. Sitä voi pitää haitallisenakin, koska ilmiöstä seuraa kuolinpesien osakkaiden lukumäärän kasvua, perintöjen pilkkoutumista turhan pieniin osiin ja näistä pesien hallinnon ja jakamisen vaikeutumista. Perillisten tavoittamisen haasteet ja pienten perintöosuuksien saajien välinpitämättömyys tarpeellisten valtuutuksien antamisesta lienevät sukuun kuulumattomilla yleisempiä kuin sukuun kuuluvilla.
Kuten olen kertonut, minunkin sukuni hankkimasta omaisuudesta tietyt osat ovat siirtyneet tai ilman perintöosuuden kauppaa olisivat siirtyneet avio-oikeuden perusteella aviopuolisoille ja heidän sukulaisilleen. Ilmeisen tarpeettomasti, koska suvun omaisuuden hajoaminen olisi ollut vältettävissä avioehdolla, joka sulkee perityn omaisuuden avio-oikeuden ulkopuolelle.
Avio-oikeuden sinänsä hyvä tarkoitus on turvata vähempiosaisen puolison asemaa paitsi avioeron, myös puolison kuoleman tapauksissa, jolloin puolison lapset, jotka eivät välttämättä ole edes yhteisiä, saavat kuolleelta puolisolta perintöä. Näkisin kuitenkin avio-oikeuden tarkoituksen kannalta riittäväksi, että se koskisi vain puolisoiden avioliiton aikana hankkimista tuloista kertynyttä varallisuutta, joka olisi aina yhteistä, ellei asiasta toisin sovita.
Määrittelyongelmien välttämiseksi laissa olisi helppoa sulkea milloin tahansa peritty omaisuus oletusarvoisesti avio-oikeuden ulkopuolelle niin, että avioehdolla voidaan kuitenkin haluttaessa sopia, että puolisoilla on avio-oikeus myös toistensa perintönä saamaan omaisuuteen, rajoituksin tai rajoituksetta.
Kuolinpesän jäädessä pitkähköksi ajaksi jakamatta pesän osakkaita kuolee ja korvautuu kuolinpesillä, joiden osakkaat tulevat kyseessä olevan pesän osakkaiksi. Samakin henkilö voi olla pesän osakkaana alkuperäisenä ja useamman kuolinpesän kautta niistä tulevine osuuksineen. Jonkinmoinen ongelma on siinä, että kukaan ei pidä yllä kuolinpesän osakasluetteloa ja päivitä siihen osakkaiden osuuksia, kun kenelläkään ei ole siitä vastuuta. Eihän pesän osakasluetteloa asiakirjana ole yleensä olemassakaan; se on aina perinnönjakoa varten tarvittaessa koottava perukirjoista.
Tavallisin syy kuolinpesän pitkäaikaiseen jakamattomuuteen lienee juuri tätieni esimerkissä ilmenevä: Lesken tai hallintaoikeuden saaneen testamenttiperijän hallintaoikeus kiinteistöön tai huoneistoon käytännössä estää sen realisoinnin tai ottamisen lopullisten perijöiden käyttöön. Täti 3:n kuolinpesä jäi siis jakamatta melkein 28 vuodeksi. Se olisi tosin tullut jaetuksi heti täti 3:n kuoleman jälkeen, jos tätien keskinäinen testamentti olisi ollut omistusoikeustestamentti.
Pitäisi miettiä, miten yleisessä tapauksessa voitaisiin välttää kuolinpesien jääminen jakamattomiksi hyvin pitkäksi aikaa – niinkin pitkäksi aikaa, että sen olemassaolo voi nuoremmalta sukupolvelta käytännössä unohtua ja ettei enää kukaan välitä ottaa vastuulleen pesän omaisuuden, kuten vähäarvoisen kiinteistön, metsän tai osakesalkun, hallintaa ja arvon säilyttämistä. Voisiko olla joitakin kannustimia kuolinpesien jakamiseen tai hallintaoikeustestamenttien välttämiseen? Ainakin tiedon ylläpitämistä pesän osakkaista voitaisiin helpottaa.
Ehdotan, että kuolinpesien osakasluetteloita pidettäisiin yllä kuolinpesärekisterissä, jonka tietoja päivittäisi viranomainen, Digi- ja väestötietovirasto, perukirjojen ja väestötietojen mukaan. Virallisessa osakasluettelossa olisi aina lähes ajantasainen tieto kuolinpesän osakkaista ja heidän laskennallisista osuuksistaan.
Kun Suomen väestötiedoissa oleva henkilö kuolee ja kun tämän perukirja on toimitettu virastolle, kaikissa niissä kuolinpesissä, joiden osakkaana henkilö on ollut, henkilön osakkuus korvattaisiin tämän kuolinpesän osakkailla yhdistäen kunkin osakasluetteloon ennestään kuuluvan osakkaan osuudet yhdeksi kirjaukseksi. Pesän osakkaat saisivat ilmoituksen viraston tekemästä päivityksestä osakasluetteloon. Laki määrittelisi, mitä siihen ilmoitukseen kuuluu. Ilmeisesti siinä on otettava huomioon joitakin tietosuojanäkökohtia, mutta toisaalta ilmoituksen on oltava hyödyllinen pesän suurimmille osakkaille, jotta nämä tietäisivät oikeutensa ja velvollisuutensa pesän suhteen.
Laki määrittelisi myös, mitä tietoja kuolinpesän osakkaista kuolinpesärekisteristä ylipäätään luovutetaan, kenelle ja millä ehdoilla. Esimerkiksi vastikään kuolleen henkilön perunkirjoitusta varten rekisteristä pitäisi saada tieto tämän henkilön kaikista kuolinpesäosuuksista. Kuolinpesän jakamista varten taas rekisteristä tarvitaan jaettavan pesän kaikkien osakkaiden nimet ja osuudet; samalla DVV voisi luovuttaa osoitteet väestötiedoista, jotka kuitenkin tarvitaan.
Lapsettoman perinnönjättäjän kuolinpesään kuuluu joskus alkujaankin lukuisia osakkaita. Jos vielä pesä jää pitkäksi aikaa jakamatta, osakkaiden määrä edelleen kasvaa. Perinnönsaajien suuri määrä merkitsee myös perinnön pilkkoutumista joskus varsin pieniin osuuksiin.
Täti 3:n kuolinpesässä oli lopulta tietääkseni 21 osakasta, joiden osuuksista pienimmät ovat vain 1/384 eli noin 0,26 %. Kun pesästä jaettavana omaisuutena on asunto-osakkeen myyntihinnan puolikas, josta vähennetään myyntikulut ja jakajan palkkio, pienimmän osuuden saajat eivät saa pesän jaossa enempää kuin joitakin satasia. Silti jaon on tietysti ulotuttava heihinkin.
Kuolinpesän osakas, joka voi odottaa saavansa pesän jaossa hyvin pienen perinnön, ei välttämättä ole kovin kiinnostunut perinnöstään. Se voi merkitä myös välinpitämättömyyttä pesän omaisuuden realisoinnin vaatimien valtuutuksien antamisessa. Mitenkähän sitten toimitaan, jos tällainen pienosakas on kerta kaikkiaan tavoittamattomissa tai häneltä ei saada lainkaan vastauksia?
Kuolinpesän osakkaalla on toki myöhäisessäkin vaiheessa mahdollisuus kieltäytyä perinnöstä. Sittenkin osakkaan tavoittamattomuuteen tai yhteistyöhaluttomuuteen olisi mielestäni syytä varautua laissakin siten, että laki määrittelisi suorastaan rajan suhteelliselle perintöosuudelle, jota pienemmän osuuden omaava pesän osakas voidaan pesän päätöksissä omaisuuden hallinnasta, valtuutuksissa ja jaossakin sivuuttaa.
Julkisessa keskustelussa on toisinaan pohdiskeltu perimisoikeuksien antamista elossa olevien sisarusten ja heidän jälkeläistensä puuttumisen varalta kaukaisemmille sukulaisille, ainakin vanhempien sisarusten lapsille, siis serkuille. Kannatan ajatusta lämpimäsi. Olisihan se parempi, että joku perillinen löytyy suvusta, kuin että testamentin puuttuessa perintö menisi valtiolle. Ovathan serkut joskus ihmiselle läheisiäkin ja ovat sitä paitsi samaa sukupolvea.
Huomauttaisin, että jonkin tietyn omaisuuserän siirtyminen henkilöltä X perintönä serkulleen A on nytkin mahdollista skenaariossa, jossa perinnön saa ensin isovanhempi ja tämän kuoltua jopa hyvinkin pian hänen lapsenlapsensa, joka sattuu olemaan X:n serkku.
Katson yleensäkin suotavaksi, että perinnön saisivat mahdollisimman nuoret ihmiset, jotka yleensä pystyvät sijoittamaan perinnön tuoman pääoman elämäntilanteensa kannalta parempaan tarpeeseen kuin vanhukset. Siksi minun puolestani perintö saisi mennä kuolleen henkilön vanhempien sijaan mieluummin sisaruksille ja isovanhempien sijaan mieluummin serkuille. Perinnöstä kieltäytymisellä tämä tietysti hoituu, ja verosuunnittelun tarkoituksessa tätä nykyään tehdäänkin (paitsi että serkut eivät peri).
Lakiin kirjoitettuna periaatteena voisi olla, että perintö menisi vainajaa edeltävälle sukupolvelle silloin ja vain silloin, kun sillä ei ole elossa olevia jälkeläisiä. Jos perillisiä etsittäisiin menemällä sukupuussa aina niin ylös, että sen sukupolven alta löytyy elossa olevia jälkeläisiä, niin jokaiselle löytyisi ainakin kaukaisia sukulaisia perijöiksi, elleivät sukutiedot ole kovin puutteellisia. Juurikin menneiden aikojen puutteellisten ja epävarmojen sukutietojen takia sukupuussa ei mielestäni kuitenkaan pitäisi mennä korkeammalle kuin kaksi sukupolvea ylös eli isovanhempiin asti. Siksi minun ehdotuksessani pikkuserkut eivät kuitenkaan perisi. Mutta serkut voisivat tietyissä tapauksissa periä. Ehdotuksen mahdollisena haittapuolena voi tosin olla serkkujen suuri määrä.
Testamenteista riidellään usein – ei minun sukulaisteni tapauksissa; käsittelen asiaa aivan yleisesti.
Puuttumatta siihen, mitä testamentissa on määrätty perintökaaren perimisoikeutta ja perintöosuuksia koskevista säännöksistä poikkeamiseksi joidenkin perillisten eduksi tai vahingoksi, laillisesti päteviä perusteita testamentin moittimiseen voivat olla esimerkiksi epäily testamentin aitoudesta tai tekijän olemisesta vahvasti jonkin siitä hyötyvän tahon ohjauksessa tai jopa tekijän oikeustoimikelvottomuudesta muistisairauden tai vastaavan syyn johdosta. Jos vainaja on tehnyt useita testamentteja, niiden tekemisen järjestyksestä tai yhtäaikaisen soveltamisen mahdollisuudesta voi olla epäselvyyttä.
Ongelmia testamenttien aitoudesta ja keskinäisestä järjestyksestä voitaisiin vähentää mahdollistamalla testamentin tallentaminen sähköisessä muodossa esimerkiksi Digi- ja väestötietoviraston toteuttamaan palveluun, jossa testamentin tekijä ja todistajat allekirjoittaisivat sen sähköisesti vahvasti tunnistautuneina. Tämän on tuskin kuitenkaan syytä olla ainoa sallittu tapa tehdä testamentti; vanha tapakin saa kelvata niine riskeineen, jotka siihen sisältyvät.
Perintöveroa, ”Suomen vihatuinta veroa”, on viime aikoina arvosteltu ennen kaikkea perheyritysten sukupolvenvaihdostilanteessa syntyvien ongelmien takia. Tämä ei ole minun näkökulmani asiaan. Tavallisimpia arvoperintöjä ovat asunnot kiinteistön tai asunto-osakkeen muodossa ja joskus metsät.
Perintöverotuksen todellinen ongelma on veron lankeaminen maksuun liian pian perinnönjättäjän kuoleman jälkeen, perukirjaan merkittyjen arvojen ja laskennallisten perintöosuuksien mukaan, jopa ennen perinnönjakoa. Jos vainajalta ei ole jäänyt veron maksamiseen sopivasti käytettävissä olevia talletuksia, rahoittaakseen perintöveron maksamisen perijän on ehkä otettava lainaa tai myytävä perimäänsä omaisuutta, jonka kuitenkin haluaisi pitää omanaan.
Perittyä omaisuutta realisoitaessa sen arvo tietysti useimmiten poikkeaa ainakin jonkin verran perukirjaan merkitystä arvosta, saattaapa poiketa paljonkin kumpaan tahansa suuntaan, jos aikaa perunkirjoituksesta omaisuuden realisointiin kuluu pitkään tai jos omaisuuden arvo vaihtelee huomattavasti. Siksi nykyinen perintöverotus vaikuttaa aika lailla mielivaltaiselta arvioverotukselta.
Järkevälle ihmiselle syy vihata perintöveroa ei ole se, että se on ylipäätään vero. Pätevä perustelu ei ole sekään, että perintövero kohdistuu vainajalle elämän aikana ansiotuloista ja muista ”vähintään kerran verotetuista” tuloista kertyneeseen varallisuuteen. Yhteiskunta rahoittaa toimintaansa nimenomaan ottamalla siivuja kierrossa olevasta rahasta jokseenkin kaikissa tilanteissa, joissa raha tai rahanarvoinen varallisuus vaihtaa omistajaa. Onhan periminenkin sellainen tilanne.
Peritty omaisuus on toki saajalleen ansiotonta tuloa. Joillakin ihmisillä saattaa olla ideologinen syy rakastaa muiden ihmisten maksamaa perintöveroa siinä määrin, että sitä on silloin syytäkin nimittää kateusveroksi. Äärimmilleen vietynä ajatus on, että kenelläkään ei olisi oikeutta mihinkään perintöön eli kaiken arvokkaan varallisuuden pitäisi kuoleman jälkeen jäädä valtiolle (tuskin silloin kuitenkaan tarkoitetaan irtainta omaisuutta tai perheen kotia). Jos oikeutta perimiseen ei tunnusteta, selkeintä on, että kukaan ei yksilönä omista yhtään mitään. Se on kommunismia, ja sitä minä en kannata.
Kysytäänpä siis: Kenelle tai mille taholle kuolleelta ihmiseltä jäävä omaisuus kuuluisi, jos ei ensi sijassa omille lapsille tai heidän puutteessa sukulaisille eikä ainakaan valtiolle? Perinnön jättäminen perintökaaren mukaisille tai testamentilla itse valituille saajille tai elämän aikana tärkeäksi muodostuneen aatteen hyväksi on ihmiselle ainakin jonkinmoinen kannustin ahkerointiin ja varallisuuden keräämiseen siten, että kaikkia tuloja ei välittömästi käytetä kulutukseen. Sitä kannustinta yhteiskunnan ei kannata menettää hillittömällä perintöjen verottamisella.
Kyllä siis perintöjäkin sopii verottaa jollakin tavalla, mutta ei välttämättä juuri niin kuin nyt, ja vain kohtuullisesti. Verotuksen pitää toimia tavalla, joka koetaan oikeudenmukaiseksi ja joka ei tuota turhia ongelmia veron maksamisessa eikä omaisuuden arvon määrittämisessä.
Tätä kirjoitusta viimeistellessäni nimellä ”kasvutyöryhmä” tunnettu työryhmä on luovuttanut hallitukselle raporttinsa, jossa se muun muassa esittää perintö- ja lahjaveron poistamista ja korvaamista luovutusvoittoverolla. Edellä esittelemilläni perusteilla – siis en niillä samoilla, jotka ovat työryhmän esityksen taustalla – kannatan periaatteessa samaa mallia. Luovutusvoiton verotus tapahtuu veronmaksajan kannalta oikeaan aikaan ja perustuu todellisiin arvoihin.
Jos perityn omaisuuden verotus perustuu vain luovutusvoittoihin, niin selvänä rahana tuleva perintö jää kuitenkin verottamatta. Ilmeisesti niin kävisi myös myyntitulolle, jonka kuolinpesä saa myymällä omaisuutta ennen perinnönjakoa, ellei sitten sitä veroteta ikään kuin vainaja itse olisi ollut myyjänä. Ratkaisuksi voisin ehdottaa verotuksen hybridimallia, jossa suoraan pesästä jaettavaa rahaa verotettaisiin perintöveron tapaan, mutta vasta jaon toteuduttua. Muussa muodossa perintönä saadun omaisuuden luovutusvoittoa verotettaisiin silloin, kun saaja myy omaisuuden.
Mutta miten luovutusvoitto on perityn omaisuuden tapauksessa laskettava? Tätä kysymystä en ole nähnyt julkisessa keskustelussa käsitellyn; nyt yritän ottaa siihen kantaa.
Yleensä luovutusvoitto lasketaan vähentämällä luovutushinnasta hankintameno ja luovutusvoiton hankkimisesta syntyneet menot. Hankintamenoksi katsotaan joko todelliset hankintakulut tai sitä korkeampi hankintameno-olettama, joka on 20 % luovutushinnasta, kuitenkin 40 %, jos omaisuus on omistettu vähintään kymmenen vuotta. Asunnosta saatu luovutusvoitto on veroton, jos asunto on omistettu vähintään kaksi vuotta ja sitä on samaan aikaan käytetty omana tai perheen asuntona. Tosin kasvutyöryhmän esittämä muutos voi johtaa muutokseen myös oman asunnon luovutusvoiton verokohtelussa.
Puhuttakoon perityn omaisuuden myynnin tapauksesta, jossa luovutusvoitto ei olisi säännön mukaan veroton ja omistusaikakin olisi alle kymmenen vuotta. Myyjä on saanut omaisuuden perintönä ilmaiseksi eli hänelle hankintahinta on pyöreä nolla. Hankintameno-olettamakin olisi siinä tapauksessa vain 20 %, joten luovutusvoitoksi tulisi 80 % luovutushinnasta ja sitä verotettaisiin pääomatulona. Ei sentään, näin se ei saa mennä! Jotakin lievennystä tähän pitää saada.
Voitaisiin esimerkiksi katsoa perityn omaisuuden omistuksen alkaneen jo siitä, kun perinnönjättäjä on sen hankkinut. Näin voitaisiin ainakin useammissa tapauksissa soveltaa 40 prosentin hankintameno-olettamaa. Toki hankintameno-olettaman omistusajasta riippuvan porrastuksen voisi muutenkin poistaa.
Perintöveron poistuessa perukirjaa ei enää tarvita kuolinpesän veroilmoituksena. Ehdotukseni kuolinpesärekisteristä antaa uuden syyn perukirjan viranomaiskäsittelylle. Silloin Digi- ja väestövirasto olisi Verohallinnon sijaan sille sopiva vastaanottaja. Toisaalta ehdotukseni perinnönjaossa rahana jaettavan perinnön verottamisesta vaatisi kuolinpesiltä omat ilmoituksensa verottajalle.